Vielä keskiviikkona kaikki oli "hyvin" tarkistus ultrassa. Poikamme liikkui ja vilisti menemään. Uuden pienen elämän sydän löi ja potkut tuntuivat pieniltä tökkäyksiltä alavatsassa. Istukka virtaus hyvä, lapsivettä riitti.
Pituus oli ok viikkoihin nähden, paino hieman alakäyrällä. Enhän minä teekkään kuin pieniä siroja vauvoja, sen tiesin. Varmuuden vuoksi halusivat laittaa lähetteen Helsinkiin naistenklinikalle. Kyllähän minä sinne menen, kaikkeni annan ja teen että pojalla on hyvä ja turvallinen kasvaa.
Verenpaineeni oli kohonneet 151/95, normaalisti yläpaineeni on n.alle 100. Lääkäri ei pitänyt yhtä mittausta niin "vakavana". Hieman pelon ja itkun sekaisin tuntein ajelin kotiin.
12.6 perjantaina sainkin soiton. Se pelätty ja kaivattu soitto Naistenklinikalta. Pienuuden lisäksi sydämessä olisi kalkkipiste, jonka haluavat tsekata. Olihan siellä ollut jonkinsortin kysta tai rakkolakin. Ilmeisen kovaa hätää ei olisi, mutta tarkastellaan ja tutkitaan asiaa.
Se päivä menikin itkun sekaisin merkein. Selvittelin asioita ja iltaankohden sain rauhoituttua ja mieltä paremmaksi.
Illalla katsoimme koko pienen perheemme voimin elokuvaa. Tämä tunne, koko porukka yhdessä kasassa. Minä, Mika, Niklas ja vauva masussa<3 Tunne oli hyvä.
Nukkumaan siirtyessämme vielä iltalehteä selatessani sängyssä tunsin supistuksen. Tuli toinen, kolmas olikin jo tiukempi. Jotain lämmintä oli reidellä. Suljin silmäni ja toivoin. Älä ole sitä miksi sitä luulin. Nostin käteni ja kyyneleet valuivat: verta.
Nopeasti vessaan ja soitto sairaalalle. Niksu oli juuri mennyt nukkumaan, suotta herätellä sitä. Itse en kykenisi ajamaan sairaalaan, ainoa vaihtoehto olisi ambulanssi.
Ulkona purskahdin itkuun ja painaiduin Mikaa vasten "rakas, anteeksi, minä tulen yksin tältä reissulta kotiin..."
-älä huoli, kaikki on hyvin. Se istukka vaan osoittaa mieltään..
Piinaava 20minuuttia sairaalaan alkoi.
Sairaalassa pääsin melko heti lääkärille. Siellä hän ultrasi istukkaa. Näin poikamme. Tuijotin kuvaa, itkin aivan hiljaa, näin sen. Näin kuinka hän ei enään liikahtanut ja väistänyt ultraa. Ei ei hän voi nukkuakkaan. Huone oli täysin hiljainen ja pimeä. Katsoin kelloa. Puoli kaksi lauantai yönä.
Hiljaisuus meni rikki "Viivi minä olen todella pahoillani, mutta..." elämältäni tipahti pohja. Kyyneleiden määrä oli sanoinkuvaamaton. Hengitys lamaantui. Tiesin sen, mutta mikä oikeus tuolla ihmisellä oli se minulle sanoa. Aika pysähtyi. Pidin vain käsiä mahalla. En voinut enkä halunnut asiaa kuulla, vaikka silmäni sen kertoivat. Laitteet sammutettiin. Minut autettiin ylös..
Osastolla puhelu Mikalle
"Rakas olen pahoillani, meillä on maailman kaunein enkeli poika".
En muista kellon aikaa, en puhelun lopetusta. Sanoin vain ettei enään ole kiire. Tule huomenna, meidän kiireemme on nyt loppuneet. Muistan puhuneeni äidin kanssa, hysteerisesti itkien, sydän ei lyönyt enään..
Jossain vaiheessa olivat vieneet kodinomaiseen synnytys saliin. Havahduin kun hoitaja oli vieressäni. Olikai hän ollut koko aika siinä, en jaksa muistaa.
Muistan suostuneeni menemään makaamaan ja hän peitteli minut siihen. Sanoi tuovansa kipulääkepiikin ja jotain mikä rauhoittaa ja saan nukutuksi.
Oxanest piikki vei kipuni, opamoxilla sain taas hengitettyä ja nukuttua. Katsoin kelloa. Kuinka se voisi olla jo 6 aamulla?
Nukahdin.
Labra kävi jossain vaiheessa ottamassa kokeita. Synnytys alettiin käynnistämään 8 aikaan. Lisää kipulääkettä. Nukahdin.
Hoitajia tuli ja meni, "otan osaa suruun". Ne oli ne sanat jotka totuin kuulemaan tunnista toiseen. Sille lamaantui täysin.
Vihdoin Mika pääsi saapumaan sairaalaan. Itku oli loputon, kun pääsin nukahtamaan hänen kainaloon. Jossain vaiheessa antoivat lisää lääkettä.
14 aikoihin kohtu oli vielä takana ja aavistuksen pehmentynyt. Tässä menisi vielä kauan. Sain uudet käynnistyslääkkeet.
Annoin Mikalle luvan mennä käymään kotona hoitamassa koirat vanhempieni luokse. Tämä kun ei mihinkään ole muuttunut, eikä tule muuttumaankaan.
Joskus 17 aikaan heräsin jumalattomaan poltteeseen. Hoitaja kävi ja kokeili, kohtu oli tullut hieman eteenpäin, muttei auki.
Hetki sitten sain kipuun oxanestiä. Oksetti, mikään ei pysynyt sisällä. Jossain vaiheessa olivat suoniyhteyden käteen laittanut. En tiedä koska.
18.09 oli viimeinen viestini itkun smja kivun sekaisin tunteiden laitettu äidilleni. Tarvitsen Mikan nyt!!
Onneksi hän oli lähtenyt jo tulemaan.
Etsin asentoa missä voisin olla. Supistukset olivat järkyttävän kipeitä. Sen hetken. Oksetti. En tiennyt miten olisin ollut. Mikään ei tuntunut hyvältä.
Vessassa oksentaessa katsoin kelloa, 18.20. En kestä tätä enää kauaan. En päässyt yksin ylös. Sattui. Hoitaja tuli paikalle, auttoi sängylle. Puhui että laitetaan se kohdunkaulanpuudute.
Kokeili. "Herranjumala! Huudan kollegoille, että kohta tarvii ponnistaa, se on nyt n.3cm auki"
Hoitaja poistui. Huusin viimeiset supistukset. Pian kätilö tuli ja sanoin että nyt. Kyllä, poika oli maailmassa. Kello oli 18.30 ja Mika astui huoneeseen.
Ei itku, ei parkasua. Hiljaisuus. Kivut loppui. Aika loppui.
Siinä se oli. Meidän pieni poikamme. 27cm ja 355g. Hänellä oli samanlainen nenä kuin Niksulla, siis kuin minulla. Täydelliset pienet varpaat ja sormet. Kauniit kasvot. Tämä ihme joka keskiviikkona vielä rallatti menemään, nyt ei liikahtanutkaan. Oli niin rauhallinen, virheetön, täydellinen..
En tiedä kauanko poikaa saimme pitää, mutta sen pois antaminen tuntui lopulliselta päätökseltä. Kuka äiti antaisi lapsensa vieraan vietäväksi?!
Minä annoin, luovutin, päästin irti. Näinhän että pojalla ei ollut hätää. Ei kipua. Viimeinen kosketus äidin ja isän kanssa. Ovi meni kiinni. Romahdin.
Sisältäni puuttui jotain. Ei möyhimistä enään, ei pieniä teräviä potkuja. Kaikki oli ohitse. Kuinka ihmeessä ihminen tästä voi selvitä?
Eikö ole epäreilua antaa toiselle mahdollisuus ilman mahdollisuutta?
Kuka sen sai päättää, ettemme saa poikaa luonamme pitää?
Olinko totaallisen epäonnistunut? Eikö äidin pitäisi pystyä hoitamaan ja suojelemaan lastaan, lasta joka on vielä kaikenlisäksi kohdussa.
Eihän sen niin pitänyt mennä, sen piti olla lapselle se turvallisin paikka missä olla ja möllöttää. Ei sen pitänyt olla ensimmäinen ja viimeinen paikka.
Miksi kukaan on niin julma ja käski käydä tämän kaiken läpi? Tämän mikä on jokaisen vanhemman, äidin pahin pelko elämässä. Hetki jolloin joku muu sai tehdä päätöksen, päätös johon kukaan ei kysynyt sinulta lupaa. Kenellä jumalauta on oikeus tällaiseen?! Viedä jotain niin pientä, viatonta ja kaunista. En voi ymmärtää, enkä koskaan tule ymmärtämään.
Sen tiedän, jotain minusta tulee koko elämäni puuttumaan. Tämä suru ei lopu koskaan, sen kanssa tulee oppia elämään. Se kuullostaa kaukaisuudelta, mutta tiedän että joku päivä, joku aurinkoinen päivä voin vielä astua ulos ja hymyillä ilman kyyneliä. Mutta kukaan ei voi määrittää sitä hetkeä koska se on. Kukaan ei voi tulla sanomaan, että pitäisi mennä eteenpäin. Kukaan, ei kukaan ymmärrä tätä tuskaa niin kuin toinen äiti tai vanhempi, joka on tämän päällisen helvetin käynyt lävitse. Ei kenenkään pitäisi joutua hyvästelemään lastaan. Näin ainakin luulin.
En tiedä kuinka paljon pahaa ihmisen täytyy elämässään tehdä, että joutuu tällaisen kokemaan. Ilmeisen paljon.
Jaksan uskoa, että jaksamme Mikan kanssa käydä tämän helvetin läpi. Tarvitsemme vain aikaa. Toivon kuitenkin, että kaverit ja ystävät eivät unohtaisi meitä. Nyt jos koskaan tulemme apua ja tukea tarvitsemaan. Ei meidän kohtaamisemme ole sen kamalampaa kuin ennen, suhtautukaa normaalisti meihin. Me teemme sen minkä jaksamme ja pystymme. Pienin askelin vain.
Nyt ensimmäiset päivät ja viikot menevät täysin pimennossa. Pitäisi jaksaa käytännön asioita tehdä. Paperityötä, puhelimessa oloa..
Jaksaa sen minkä jaksaa. Onneksi edes pientä iloa elämään tuo Niksu ja koirat <3 On syy nousta aamulla ylös, syy mennä illalla nukkumaan.