Elmo Akseli.<3

24.06. Keskiviikko

Se päivä jolloim jouduimme kokemaan elämämme raskaimmat askeleet.
Satoi vettä vaihtelevasti,välillä enemmän välillä vähemmän. Untakaan ei ollut montaa tuntia takana.
Esikoisemme Niklas oli edellis iltana lähtenyt mummolaan yökylään, saimme olla ja "valmistautua" kahdestaan, rauhassa.
Yritin olla vahvana aamusta, mutta pihalla liehuva lippu puolessa välin pysäytti. Ymmärsin. Se lippu oli meidän Elmolle. Lapsellemme jolle anettiin mahdollisuus ilman minkäänlaisia mahdollisuuksia.
Kello juoksi juoksemistaan ja oli aika lähteä hakemaan kummit ja hautaseppele.
Kummeista paikalle pääsi 2/4, saimme siunauksen ja hautauksen tapahtumaan toivotusti samalle päivälle.

Voi kuinka kaunis olikaan hautaseppele. Vaikkakin siitä oli tehty mahdollisimman pieni, tuntui se hurjan isolta kantaa sylissäni.
Sairaalan kappelissa olimme saaneet nähdä jo etukäteen pikkuruisen arkun, päällä olisi ollut harsokukkaa. Halusin kuitenkin, että arkulle tulee myös samanlaista kukkaa mitä seppeleessäkin on. Ja näin saimmekin.
Vielä veljeni haku. Katsoin pikkuveljeäni hieman ylpeillen, tuo pieni mutta samalla minua reilusti päätä pidempi kloppi oli hurjan komea puku päällään. Samalla mietin, että ei hänellekkään suotu sitä helpointa tietä. Tietä jolla joutuisi siskon pojan arkun laskemaan.

Jälleen sain havahtua kelloon. Olisi aika lähteä ajamaan kohti Hämeenlinnaa. Ajatuskin sai palasen nousemaan kurkkuuni. Mitä lähempänä kappelia olimme, sitä ahdistuneisemmaksi olotila meni.

Pappi olikin vastassa meitä, pyysin häntä laittamaan kukat Elmon arkun päälle, näin hän toimi.
Kappelin odotustilaan astuessani alkoi kyyneleet valumaan. Muistin kuinka pienen pienen pieni arkku kyseessä olikaan.
Ja kun ovet meille avattiin... Se näky..
Pikkuruinen arkku, isolla laverilla, kynttilöiden keskellä.. Jälleen kerran ajattelin että tämä on vain painajainen. Pahimman pelkoni todellisin hetki.
Kuulin kuinka kauniisti pappi Elmosta puhui, mutten muista mitä hän todellisuudessa puhui.
Jokainen minuutti tuntui niin pitkältä katsoa pientämme, sitä pienen pientä arkkua.
Tiesin, että toivettani oli kunnioitettu ja vain yksi virsi olisi edessä, Suojelusenkeli. Siihen päättyisi siunaus ja pääsisimme matkassamme viimeiselle osuudelle. Osuus mikä olisi kaikkein raskain. Hetki ennen siunauksen päättymistä kuulin kuinka ukkonen jyrähteli, sateen ääni raikasi kappeliin asti..

Riihimäessä meitä vastassa oli sovitusti suntio. Viimeiset katseen vaihdot Mikan kanssa, olisi aika taittaa viimeinen tie.
Kyyneleet virraten kävelimme vierekkäin, minulla seppele ja Mikalla arkku sylissä. Kurkkua puristi..
Veljeni oli luvannut laskea Mikan kanssa pienen Elmon haudan lepoon. Oli täysin hiljaista, nojauduin Kati-Mariin ja katsoin. Kyyneleet valuen näin kuinka pieni arkku laskeutui. Ja samalla havahduin kuinka jostain aurinko pilkahti. Tiesin, Elmo oli päässyt enkeleiden luokse <3
Niin hiljaista. Pyyhimme kyyneleitä, suntio kyyneleitä pyyhkien sanoi "ei ole oikein sanoja", nyökkäsin sillä tiesimme ettei ole.. Vihdoin saimme jäädä vain omalla porukalla haudalle.
Päälimmäisenä ahdistus, samanlainen tunnetila kuin sairaalassa. Sairaalassa silloin kun jouduin poikamme viimeisen kerran luovuttamaan hoitajalle..
Elmon hauta koristeomenapuun alla, auringon paisteessa näytti niin rauhalliselta, levolliselta. Siellä jossain pojallamme on hyvä olla. Sillä samalla hetkellä paikasta tuli elämämme tärkein paikka. Paikka missä käydä, paikka missä olla ja missä saamme kertoa pojallemme ikävämme.

Illalla oli vielä pakko käydä katsomassa, että hauta oli peitetty ja kaikki hyvin. Näin oli kuten olikin sovittu.

Tässä vaiheessa haluan kiittää useampia osapuolia:
Hämeenlinnan äitiyspoliklinikkaa, joka hoiti erittäin hyvin juridiset puolet. Sairaalapappia, joka hoiti uskomattoman nopealla aikataululla kaikki hautaukseen liittyvät asiat. Sairaalan sosiaalityöntekijää, joka räjähdysmäisesti lähti selvittämään minun oikeuksiani ja talouden turvaa. Riihimäen seurakuntaa, kauniista hautapaikasta jonka saimme valita. Lisäksi Riihimäen sosiaalitoimea sekä Elmon kummeja <3
Niin paljon olemme saaneet lisäksi apua ja neuvoja ulkopuolisilta henkilöiltä, sellaisiakin mitä emme olisi osanneet tai uskaltaneet pyytää.

Nyt n.1 1/2 viikkoa siunauksen ja hautauksen jälkeen olemme käyneet päivittäin pikkuruisen haudalla. Omenapuu on lopettanut kukinnan ja alkaa kasvattamaan omenoita. Haudalle saatiin vaihdettua seppele kukkiin, punaisia ruusuja ja muraattia <3
Lyhty ja koristepatsaat ovat löytäneet oman paikkansa.

Menneellä viikolla havahduin siihen, että kun kävelen Elmon haudalle alkaa aina tuulemaan. Tuuli heiluttaa isoa raskasta lyhtyä. Olen ottanut asian seuratakseni ja näin tapahtuu jokainen ilta sinne mennessämme. Tänään Niklakselle kerroin, että katsoppas kun omenapuun oksat ja lyhty alkaa heilumaan. Niklas kysyi mistä äiti tiesit?
Elmo käy meitä moikkaamassa. Niklas hymyili minulle, sanoi ethän äiti ole surumielinen? Hymyilin ja sanoin, että äiti tietää että Elmolla on hyvä olla. Katsoimme, vilkutimme ja Niklas toivotti pikkuveikalle hyveli yötä <3

Pikkuhiljaa alkaa surutyö olemaan hallinnassa. Eteenpäin on vain mentävä, ei ole minkäänlaisia muita vaihtoehtoja. Onneksi meillä on Niklas, iltojemme ja päiviemme valopilkku <3 Lisäksi koirat ovat tuoneet meille myös oman pakon liikahtaa kotoa pois. Ikävä on mielettömän kova, se koskaan mihinkään häviä, mutta sen kanssa on päivä päivältä helpompi elää.
Kun vielä saisimme uuden isomman asunnon, olisi helpompi lähteä etenemään elämässä.
Mutta yksi mikä on varma, täältä emme pois muuta, meidän perheemme on täällä<3